Ylitsepursuava rakkaus

Tiedättekö sen tunteen kun sydän meinaa pakahtua? Onnesta, ilosta, rakkaudesta? Surusta, vihasta, kivusta? Jälkimmäisten tunteiden takia, tuntuu kuin sydän puristuisi, tukahtuisi, painuisi kasaan ja lakkaisi lyömästä. Ensimmäisten tunteiden takia, tuntuu kuin sydän räjähtäisi. Se pursuaa yli ihania tunteita, sykkii elämänvoimaa, pirskahtelee ja kuplii. Tuntuu kuin se huutaisi kurkkusuorana ilosta ja rakkaudesta. Kuin Ronja Ryövärintytär jokavuotista keväthuutoa huutaessa

Tätä kirjoittaessani sydämeni on ensimmäisen tunnekokemuksen vallassa. Tuskin koskaan istuisin kirjoittamaan blogia sydämeni ollessa tukehtumaisillaan. Silloin käännyn sisäänpäin ja koen hetken yksin. Se on kovin yksityinen asia, kun sydämestä loppuu ilo ja rakkaus. Ja kun ne loppuu sydämestä, ne loppuu myös mielestä. Tosin taitaa olla niin, että mielestä ne loppuvat ensin ja sen seurauksena sydämestä. Tuolloin maailmasta ja elämästä tulee harmaata ja tasaista, ehkä jopa ankeaa ja synkkää. Noina hetkinä koen, että näen ja tulkitsen asioita harmaiden linssien läpi. Silloin värit näyttävät vain väreiltä, ruoka maistuu vain ruoalta ja vesi vain vedeltä. Ja ilo on vain pieni häivähdys keveyttä jossain mielen ja sydämen perukoilla.

Mutta kun sydän meinaa pakahtua onnesta, ilosta ja rakkaudesta, on kuin olisin saanut ripauksen taikaa elämääni. Vesi maistuu taivaalliselta, ruoka ravitsee ennen näkemättömästi ja värit, ah niin ihanat värit! Ne ovat niin kirkkaita, värikkäitä ja eläviä, että voi kuulla niiden juttelevan ja pirskahtelevan yhdessä kanssani! Call me crazy, ja saatan vähän ollakin. Mutta olen huomannut miten ihanaa ja tärkeää on pieni taianhippunen elämässä. Se on kuin suola keitossa tai voi leivän päällä. Täydentää muuten niin täydellistä kokonaisuutta.

Viime viikolla, uudenkuun jälkeen, elämä maistui harmaalta. Tunsin energeettisen vastustuksen monia asioita kohtaan. Tunsin todella voimakkaan ohjauksen siitä mihin kannattaa ryhtyä ja mihin ei. Oli vaikea kuunnella tuota sisäistä ääntä, sillä minun olisi pitänyt tehdä töitä, kirjoittaa lehtijuttuja. Mutta kun yritin tai edes ajattelin aloittavani, tunsin niin voimakasta vastustusta, että aivan pahaa teki. Ja kuinka tunsin tästä huonoa omaatuntoa. Että kun pitäisi, mutta en tee. Tämä pitäisi-illuusio on uskomaton elämänvoiman ja rakkauden syöjä. Se muistuttaa jatkuvasti siitä miten huono ihminen olen, jos en tee sitä taikka tätä. Ja pitää minut jatkuvasti irrallaan läsnä olevasta hetkestä. Koska aika usein pitäisi -asiat liittyvät tulevaisuuteen, aika harvoin käsillä olevaan hetkeen. Erikoista viime viikossa oli myös se, että energiaa oli kyllä moneen muuhun asiaan, kuten esimerkiksi ulkona olemiseen, kodin siivoamiseen, ystävien näkemiseen, kirjan lukemiseen ja olemiseen, muttei palkkatöiden tekemiseen. Huonosta omastatunnosta huolimatta yritin kuunnella sisäistä ohjausta ja keskityin niihin asioihin, mitkä tuntuivat kussakin hetkessä hyvältä. Ja yritin olla murehtimatta tekemättömiä töitä. Eihän se kovin hyvin sujunut, tunsin sisäisen ristiriidan repivän minua kahteen suuntaan. Lauantaina kävin voimaantumassa ystävien kanssa ja sunnuntaina tunsin, kuinka energiat lähtivät liikkeelle. Aika kevyesti ja varovaisesti, mutta tunsin muutoksen tulevan.

Ja voihan maanantai! Mikä energia, ilo, virtaus ja rakkaus heti aamusta alkaen. Ja sitä kesti koko päivän ja näköjään vielä tällekin aamua. Sain eilen kaikki työtehtävät tehtyä, aivan kuin taikaiskusta. Energia ja ajatus virtasi, teksti syntyi lähes itsestään, jäsentäminen sujui vaivatta. Eilen illalla vilkaisin sosiaalista mediaa ja osuipa silmiini teksti, jossa käsiteltiin planeettojen liikkeitä ja astrologiaa. Pluto, astrologiassa tuhon ja kaaoksen planeetaksi tituleerattu kaveri, oli lakannut perääntymästä. Ehkä eilen maanantaina tai sunnuntaina. Pluto, jonka sanotaan edustavan tuhon lisäksi intohimoa. Kuvastavan elämän ja kuoleman sykliä, transformaatiota, muutosta. Joka uudistaa ja luo vanhan tilalle uutta. Oman kokemukseni mukaan, uudelle täytyy tehdä aina tilaa. Vanhasta pitää päästää irti, että jotain uutta voi syntyä. Pluto tekee tilaa uuden luomiselle. Sen vaikutus on kuulemma suurta ja elämää muuttavaa. Päähäni syttyi oivalluksen lamppu. Oivalsin, että elämässäni on juuri tapahtunut suuria muutoksia pluton vaikutuksen alaisena. Suuret muutokset eivät näy ulospäin, ainakaan vielä. Ne muutokset tapahtuvat sisäisessä maailmassani. Siellä, jossa välillä on ankean harmaata ja välillä pirskahtelevan värikästä. Jos joku kysyisi nyt, että mitä oivalsit, en osaisi sitä selittää. Liittyy vahvasti luomiseen, irti päästämiseen, rakkauteen, taikaan, johdatukseen ja sisäiseen ääneen. Jotain mullistavaa olen taas pitkän tauon jälkeen oivaltanut kyseisiin teemoihin liittyen.

Joten kiitollisin mielen ja ylitsepursuavin sydämin istun keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa näitä ihania sanoja. Ihastelen takapihallani syksyn väriloistossaan hehkuvaa pihlajaa, pysähdyn katselemaan tiaisten touhuja syreenissä. Kiitollisuus ja taika, sanoisin, että siinä on onnellisen ja hyvän elämän resepti ainakin omalla kohdallani. Taiasta puheenollen, ihmeellisessä johdatuksessa lainasin uudelleen Nora Robertsin Lohikäärme -sarjan, jonka ensimmäisen osan Heräämisen aika, olen ahminut kohta kahdessa päivässä. Luin kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa viime vuoden puolella. Viimeinen osa ei ollut tuolloin saatavilla, joten loppuhuipennus jäi lukematta. Jokin aikaa sitten kirjastossa käydessäni tuo viimeinen osa suoraan sanottuna hyppäsi silmilleni. Ihanaa, pääsen vihdoin selvittämään miten trilogia päättyy. Mutta kun olin saanut Sinuhe Egyptiläisen päätökseen ja oli aika tarttua tähän taianomaiseen kirjaan, en pystynyt. Se ei kutsunut, koska en muistanut enää kunnolla sitä maailmaa ja tarinaa, minkä Roberts oli luonut kahden ensimmäisen osan aikana. Joten palasin kirjastoon, lainasin kaksi ensimmäistä osaa ja aloitin sarjan alusta. Ja kyllä kiitos! Sarjan taianomainen maailma tuli kuin tarjottimella luokseni. Sen avulla sain kosketuksen sisimmässäni piilevään taikuuteen. Se auttoi jälleen näkemään ympärilläni väreilevän taikuuden. Se palautti uskoni portaaleihin, toisiin universumeihin, lohikäärmeisiin, magiaan ja rakkauteen. Jokaisessa päivässä, jokaisessa hetkessä on pieni pala taikaa. Sen huomaa vasta sitten, kun uskaltaa avata sydämensä taialle ja tekee pieni taiantekoja omassa arjessa. Minulla niitä ovat kukille, eläimille ja puille jutteleminen. Kiitollisuuden ja rakkauden osoittaminen. Hyvää tekevät teot ja sanat itselle ja muille. Usko omiin siipiin.

Tässä ylitsepursuavan rakkauden ja taian hetkessä jatkan elämääni kohti seuraavaa plutohetkeä. Se nimittäin tulee, ennemmin tai myöhemmin. Mutta sen kohtaaminen on kerta kerralla helpompaa, koska tietää sen tulevan ja pyyhkivän elämästä tarpeettomia asioita pois. Ensi kerralla tervehdin sitä rakkaudella ja kiitollisuudella. Ja sitä ennen elän tätä pientä taianomaista elämää omassa pienessä taikakuplassani. Ja nautin syksyn värikylläisyydestä, puhdistavasta tuulesta ja sateesta, kirpeistä ensi pakkasista, kuulaasta auringon valosta ja pimeydestä. Siinä onkin muuten seuraava intohimon aihe, josta voisin kirjoittaa. Ja kirjoitankin, jos niin on tarkoitettu. Taianomaista ja ylitsepursuavaa rakkauden syksyä kaikille oman elämänsä maagigoille!