Olen pahoillani, anna anteeksi, kiitos, minä rakastan sinua

Kirjoitettu 21.3.2023 klo.20.42 

Elämäni erhe. Syntyä tähän aikaan tähän olomuotoon. Joskus mietin, että olisinpa valinnut toisin. Tai voi kunpa olisin voinut jättää kokonaan syntymättä. Kunpa sieluni olisi jo käynyt läpi kaikki inkarnaatiot ja oppiläksyt ja karmalliset asiat olisi opittu ja korjattu. Mutta ei, ei vielä. Välillä toivon, että tämä elämä jää viimeiseksi. Oppisin kaiken, valaistuisin, tulisin tieni päätökseen ja kuollessani pääsisin takaisin kotitähdelleni Vegalle. Näin minulle jokin aikaa sitten ilmaistiin. Että sielunkotini on Vegalla. Yritin kuvitella miltä siellä näyttää ja miltä elämä sieluperheen kanssa kotitähdellä tuntuu. Valitettavasti ihmismielen rajallisuus ei pystynyt kovinkaan suuria kuvittelemaan. 

Olen kuitenkin valinnut kasvaa ihmisenä, laajentaa tietoisuutta ja kulkea tätä henkistä tietä. Kun tälle tielle ensi kerran astuin, aika tarkalleen, kahta päivää vajaa 7 vuotta sitten vuonna 2016, en tiennyt mihin ryhdyin. Ensimmäiset kaksi vuotta oli yhtä kuherruskuukautta, elämä oli ihanaa ja rakkaudellista. Sitten iski epäilyksen aalto ja palautti henkisyyteni takaisin maan pinnalle. Räpiköin pinnalla, saaden aika ajoin pelastusrenkaasta otteen auringonpaisteesta ja tyvenestä nauttien. Hetkeksi huokaisin helpotuksesta. Mutta ei, se oli vasta alkusoittoa. Jostain syystä sieluni on valinnut kivikkoisen tien. Suurin taakkani vaikuttaa olevan mielen terveys, tai pikemminkin epäterveys ja riippuvuudet. Tosin kutsuisin mieluummin mielenterveyttäni epävakaaksi, yllätykselliseksi, jännittäväksi ja huumorintajuiseksi kuin tylsäksi, tasaisen varmaksi ja turvalliseksi. 

Matkalla alamaailmaan kuulin sielun pimeäksi yöksi kutsutusta ajanjaksosta, jonka jotkut henkisen tien kulkijat joutuvat käymään läpi. Minun matkani helvetin tulessa, tuonelan syvissä aalloissa kesti kutakuinkin neljä vuotta. Tänä aikana sain välillä hengähtää, roikkua pelastusrenkaassa nauttien rauhallisesta kesäliplatuksesta. Henkisellä tiellä ei kuitenkaan voi välttyä varjoilta, joko ne tuodaan eteen, niin lähelle ja intensiivisesti, että et voi sivuuttaa niitä. Tai joudut kaivamaan niitä itse sielusi kellarin pimeimmistä ja unohdetuimmista nurkista. Ja kun yhden varjon tuot valoon, sata muuta jää odottelemaan vuoroaan. On kuin sipulia kuorisi, kerros kerrokselta teet matkaa kohti ydintäsi. Ja kaikki, jotka sipulia ovat kuorineet, tietävät, että se saattaa joskus olla erittäin itkuista puuhaa. Omia kipeitä kohtia, epäonnistumisia, haavoittumisia, satutetuksi ja loukatuksi tulemisia, häpeää, vihaa, syyllisyyttä, kateutta, kaunaa ja ties mitä muuta, joutuu tarkastelemaan uusin silmin. Vaikka ne on työntänyt sielun kellarin pimeimpään nurkkaan siinä toivossa, että ne unohtuisivat sinne, niiden kohtaamiselta ei vaan voi välttyä. Silloin tällöin kellarin ovi aukeaa ja pölyt lähtevät liikkeelle. Jossain kohtaa kaikki nurkat on siivottu, kellari loistaa puhtauttaan ja auringon valo valaisee koko sielun, puhtaan sielun kaikki sopukat. 

Mielen terveyden ja riippuvuuksien lisäksi suurimpia salaisuuksia sieluni kellarissani on häpeä. Ja hävettää myöntää häpeän olemassaoloa. Yhtä paljon kuin hävetti tunnustaa riippuvuuksia ja mielen terveyden epävakautta. Häpeä on kai iskostettu meihin ihmisiin niin syvästi, että sen pois kitkeminen on kuin yrittäisi jättipalsamia tai vuohenputkea kitkeä omalta pihamaalta. Yksi pois, kymmenen lisää tilalle. Häpeä on erikoinen tunne. Se saa meidän pienentämään itseämme. Koska häpeämme jotain osaa tai ominaisuutta itsessämme, työnnämme sen taka-alalle ja yritämme piilottaa sen kaikella mahdollisella tavalla kaikilta, erityisesti itseltämme. Koska häpeän tunnistaminen ja tunnustaminen olevaksi on tuskallista. Kun häpeän tunne nousee pintaan, joudut käymään kaikki siihen tunteeseen liittyvät asiat koko elämäsi matkan varrelta läpi. Häpeä kyllä hellittää, kun sitä kohtelee lempeän hyväksyvästi ja rakkaudella. Anteeksi antaminen on suurin työkalu häpeän tunteen käsittelyssä. Annan anteeksi itselleni sen, että tunnen häpeää itseäni kohtaan, itsessäni tai jotain tekemääni kohtaan. Annan anteeksi kaikille ulkopuolisille, jotka liittyvät häpeän tunteisiini. Anteeksi anto voi kuulostaa helpolta, mutta yleensä ei riitä, että sanoo antavansa anteeksi. Usein sitä joutuu toistamaan niin pitkään ja usein, että alkaa oikeasti tuntemaan sen sisimmässään. Tuntemaan anteeksi annon myötä nousevan rakkauden, helpotuksen, ilon tunteen itsessään, sydämessään. Yleensä kymmenen kertaa saman asian äärelle pysähtyminen ei riitä. Ei välttämättä vielä satakaan kertaa. Mutta ennen pitkään annat anteeksi itsellesi ja kaikille muille osapuolille liittyen omaan häpeän tunteeseesi. 

Häpeän myötä saattaa nousta myös viha. Viha sitä tunnetta kohtaan. Viha häpeää kohtaan. Viha itseä kohtaan, viha toisia kohtaan. Viha tunteena kuuluu yhtä lailla tähän ihmiskokemukseen kuin häpeäkin. Tunteet tekevät meistä ihmisiä. On epäinhimillistä olla kokematta tunteita. Tuntematta. Viha, samaten kuin häpeäkin, on tunne, jonka tarkoitus on näyttää sinulle sillä hetkellä jotain. Voisi myös sanoa, että tunteiden on tarkoitus opettaa meille jotain, mutta joskus riittää, että pintaan noussut tunne näyttää jonkun asian olemassaolon. Aina ei tarvitse olla tutkijan lasit silmillä analysoimassa omia tunteita, niiden aiheuttajia ja niistä eroon pääsyä. Riittää, että tunteen huomaa. Antaa sen tulla, olla sen aikaa, kun sen on tarkoitettu olevan, ja antaa sen lopulta mennä. Kiitollisuus sydämessä ja mielessä. Kiitollisuus onkin anteeksi annon lisäksi tärkeimpiä henkisen tien kulkijoiden työkaluja. Eikä tarvitse olla henkisen tien kulkija, kiitollisuus on siitä huolimatta suuri runsauden mahdollistaja. 

Unohdamme herkästi, miten yltäkylläisesti ja runsaasti elämme. Pidämme monia asioita, kuten vettä, ruokaa, vaatteita ja kotia itsestään selvyyksinä. Jaksamme kitistä, jos kaupungilla on työmatkalla ruuhkaa tai kun lempifarkkuihin on revennyt reikä. Noissakin tilanteissa voimme olla kiitollisia. Kiitollinen siitä, että on työ, auto ja koti mihin on matkalla. Kiitollinen siitä, että asuu kaupungissa. Kiitollinen muista ihmisistä. Kiitollinen omasta olemassaolostaan. Farkkujen suhteen voi olla kiitollinen siitä, että on saanut pitää niitä niin pitkään. Kiitollinen siitä, että ne ovat palvelleet hyvin, kiitollinen siitä, että on kuluttanut ne loppuun ennen uusien hankkimista. Kiitollinen siitä, että pystyy käyttämään farkkuja. Kiitollinen siitä, että on kaksi jalkaa, joihin farkkujen lahkeet voi sujauttaa. Miten paljon kiitollisuuden aiheita onkaan. Ja miten paljosta voi olla kiitollinen. Ihmiskunnan pelastamiseksi anteeksi anto ja kiitollisuus ovat kaikista tärkeimpiä keinoja anteeksi pyytämisen ja rakkauden lisäksi. Jo muinaiset havaijilaiset ovat käyttäneet kyseisiä keinoja elämänlaadun parantamiseen. Useat henkisen tien kulkijat ovat ottaneet mantran käyttöön ja osaksi omaa arkea: olen pahoillani, anna anteeksi, kiitos ja minä rakastan sinua ovat todella voimakkaita sanoja. Niissä on valtava energialataus. Sanat, kuten ajatukset ovat energiaa. Se mitä ajattelemme, vaikuttaa siihen mitä saamme. Se minkälaista energiaa lähetämme ulkomaailmalle sanoina, ajatuksina ja tekoina, tulee meille takaisin samankaltaisena energiana. Koska energia vetää puoleensa samankaltaista energiaa, kannattaa olla tarkkana minkälaisia ajatuksia ajattelee ja minkälaisia sanoja suustansa päästää. Jos kuitenkin unohtaa millä tavalla ilmaista itseään, silloin voi aina palata havaijilaiseen mantraan: olen pahoillani, anna anteeksi, kiitos, minä rakastan sinua. 

Olen pahoillani siitä mitä sanoin ja mitä ajattelin, anna anteeksi se mitä sanoin ja mitä ajattelin, kiitos, että osaan pyytää anteeksi itseltäni ja muilta, kiitos kaikesta, kaikkeudesta ja ykseydestä, kiitos että olen olemassa ja Minä rakastan sinua, Minä rakastan kaikkea. Ja lopulta kyseessä on rakkauden tunnustus itseä kohtaan, koska olemme tässä kaikkeudessa yhtä.