Retkeilyä pelon kanssa

Kirjoitettu 1.9.2023 klo.13.58 

Kävin eilen tekemässä elämäni toisen metsäreissun yön yli yksin. Pakkasin rinkkani, ajoin Hanhivuorelle, etsin sopivan leiriytymispaikan ja pystytin riippumattoni kahden männyn väliin vesisateessa. Niin, vesisateessa. Tarppia kiinnittäessäni mietin, että olisihan tämän metsäreissun voinut tehdä missä tahansa vaiheessa kesää ja poutasäällä. Mutta ei, se piti saada tehdä juuri eilen. Liekö täydenkuun energiat vielä vaikuttaneet tähän päähänpistoon. Tai sitten on tyypillistä Oinaan toimintaa: kun joku asia on päätetty tehdä niin se tehdään nyt eikä ens viikolla. Satoi tai paistoi. 

Olen pitkään haaveillut yksin vaeltamisesta ja retkeilystä siihen kuitenkaan tosissani ryhtymättä. Tässä elokuun asioiden päätökseen saattamisen ja muutosten energioissa oli ilmeisen hyvä aika aloittaa tämän vuoden retkeilykausi. Vesisateessa. Tavaroita pakatessa päätin, että vesisade ei haittaa, koska ulkona oli lämmin, varmaan jotain 15 astetta ainakin. Jos ulkolämpötila olisi hiponut nollaa niin en olisi tuollaisessa tihkusateessa lähtenyt kuin korkeintaan kissan kanssa ulkoilemaan. Vesisade oli kuitenkin joka paikkaan imeytyvä ja iltakahvia keittäessäni totesin, että aamuun mennessä aivan kaikki on kastunut. Onneksi teen näitä harjoittelureissuja ennen varsinaiselle vaellukselle lähtöä. Ensinnäkin tavaraa oli mukana aivan liikaa ja jotain tärkeää jäi kotiin, kuten kahvikuppi. Onneksi trangian kulhosta kahvi maistui aivan loistavan hyvälle. Ja oli hyvä, että en ollut tuon kauempana tai pidempää reissua. Mutteripannua ei nimittäin voi laittaa vanhanaikaiseen trangiaan lämpenemään. Trangian kahvipannua taasen ei voinut käyttää, koska joku urpo edellisen käytön jälkeen, on jättänyt sinolit polttimeen ja laittanut polttimen pussineen pannun sisälle. Muovipussi oli osittain tarttunut pohjaan ja koko pannu tuoksui erinomaisen käyttökelvottomalta. Onneksi oman elämänsä MacGyver keinot keksii; keitin trangian kulholla veden melkein kiehuvaksi asti, kaadoin sen mutteripannuun, yläosa kiinni ja muovikahvasta kannatellen mutteripannu trangian liekille kuumenemaan. Siinä hyttysten nautiskellessa käsieni herkullisesta verestä, lauloin kahvinkiehumista nopeuttavaa laulua ja tuskailin pistojen, kutinan ja puutuvien käsien kanssa. Lopulta kahvi kiehui ja voi miten hyvälle se maistuikaan. Aina luonnossa kahvi maistuu paremmalta kuin kotona. Iltakahvin ja eväiden jälkeen ei kovin kauaa voinut hengailla sateelta suojassa, kun niitä hyttysiä tosiaan oli sadekeliin sopivassa määrin. 

Koko reissulle lähtö aiheutti aikamoisen jännitystilan ja illan hämärtyessä jännitys hiipi hiljalleen takaisin kehoon. Eniten jännitti se, että tuleeko karhu tai susi syömään eväät. Ja että antaako ne mun olla rauhassa, jos eväät saa kyytiä. Pimenevässä illassa puut, kivet ja juurakot alkoivat elämään omaa elämäänsä ja joka toisella vilkaisulla ne näyttivät liikkuneen tai muuttaneen muotoaan. Riippumatossa makuupussissa oli kuitenkin yllättävän mukava köllötellä sateen ropinaa tarppiin kuunnellen. Se tosin esti kuulemasta mitään muita ympäröiviä ääniä. Mietin, että jos susi tai karhu tulla jolkottelee lähelle niin en kuule sitä sateenropinan takia. Toivoin, että sade loppuisi tai että olisi jo aamu. Jännityksestä ja kahvista johtuen uni ei meinannut tulla millään silmään. Jännitys muuttui hiljalleen peloksi, jota aluksi yritin työntää väkisin taka-alalle. Lopulta annoin pelon tunteen ottaa kokonaan vallan. En muista milloin olisin pelkoa viimeksi tuntenut enkä muistanut, miten valtavan lamaannuttavaa sen tunteminen on. Tuudittelin itseäni laulamalla. Mielessä kaikui ajatus, voi kun olisin kotona omassa sängyssä. Ja hirveä ikävä oli kissaystävää Alvaria. Ja äitiä. Tuudittelu, lohduttaminen, laulaminen ja ennen kaikkea pelon tunteen tunnustaminen ja sen tuntemisen salliminen auttoi sitä hälvenemään. Lopulta torkahdin, heräsin, kävin saman pelon ja lohduttelun läpi, torkahdin, heräsin, totesin nukkuneeni hetken, pelko oli poissa, korjasin vähän asentoa ja nukahdin. Heräsin, totesin että taitaa olla aamuyö kun sade on lakannut, ilma on viilennyt ja orastava aamunkajo oli silmin aistittavissa. Ja viimein aamun sarastaessa taisin nukahtaa kunnolla. 

Herätessä ei olisi millään huvittanut nousta makuupussista pois, koska ilma tuntui viileähköltä ja ennen kaikkea kostealta. Aavistelin, että joudun laittamaan märät tai vähintäänkin kosteat vaatteet päälleni. Aamukahvin ja eväiden jälkeen pakkasin tavarat, kiitin vuorta, maata ja universumia siitä, että sain viettää siellä yön. Jätin kiitokseksi maapähkinöitä. Reissu oli todella tärkeä kokemus tulevien retkien ja oman henkisen kasvun vuoksi. Pelko on tunne, jota harvoin tunnen. Mikäli edes tunnistan tunteen peloksi ja sallin sen tulla esiin. Kuinka usein olen tuntenut orastavan pienen pelon tunteen ja sivuuttanut sen ajattelemalla että elä ole typerä, ei tässä ole mitään pelättävää. Miten typerästi olen toiminut työntäessäni alkukantaisen eloonjäämistaistelun kannalta äärimmäisen tärkeän tunteen syrjään. Taisin siinä iltasella muutaman kyyneleenkin tirauttaa ja tunsin pelkoenergioissani olevani jälleen lapsi. Lapsi, joka pelkää jotain niin paljon, että itkee peloissaan. Ja äiti lohduttaa. Sallin itseni tuntea pelkoa, antaa sisäisen lapseni tuntea pelkoa ja sallin itseni lohduttaa itseäni. Miten suuri kasvupyrähdys henkisellä tiellä! 

Henkisen tien kulkijana olen tulossa tietyn ajan päätökseen. Kuluva vuosi on syklin viimeinen, olen tehnyt matkaa itseeni ja sisimpääni kohta seitsemän vuotta. Elämän polun numeroni on seitsemän. Susanna Salon Ukko Pakka - Kalevalainen tarot -kirjassa kerrottiin, että shamaanin siirtymäriitti kesti seitsemän vuotta. Tässä oman elämäni tietäjäksi tulemisen matkassa on siis tietty riittymäkausi päättymässä. Tämä pelon tunteen uudelleen tunteminen, kokeminen ja käsitteleminen oli todella tärkeä etappi, joka auttaa minua matkalla kohti polkuni viimeisiä mutkia. Se mitä mutkien takana on, on mysteeri, jonka tiedän sitten kun se on läpikäyty. Koen kuitenkin, että tässä vaiheessa sielun sopukoita syvältä kaivaneena, suuria ja kipeitä asioita on tullut pintaan niin paljon, että seuraavalla kerralla niiden kokeminen tuntuu astetta kevyemmältä. Niin, seuraava kerta tulee varmasti. Koska tähän ihmiskokemukseen kuuluvat tunteet, niiden kokeminen ja tunteminen. Se millä voimakkuudella mitäkin tunnetta kokee, miten nopeasti ne hälvenee tai vaihtoehtoisesti miten pitkään niitä voi ylläpitää, muuttuu henkisen työn tekemisen myötä. Niin sanotuista negatiivisista tunteista tulee kevyempiä ja lyhytkestoisempia ja niin sanotuista positiivisista tunteista tulee vahvoja ja pitkäkestoisempia. Mutta mikään tunne ei enää saa täysin pois tolaltaan, kun niiden antaa tulla, pysähtyy niiden äärelle, on vahvasti läsnä niiden kanssa ja antaa niiden mennä sitten kun niiden on mentävä. Seuraavalla metsäreissulla pelko on ehkä läsnä astetta pienempänä tai muisto vain.