Muutoksen tuulia

Aika kliseinen otsikko, mutta sallittakoon se tällä kertaa. Tätä kirjoitusta ei kirjoiteta lukion äidinkielen opettajaa tai yliopiston maisteritutkielman tarkastajaa varten. Tämä kirjoitus on itseäni varten ja tällä kertaa haluan kirjoittaa muutoksista. Joskus olen jostain lukenut, että muutos on ainoa asia, johon voi luottaa. Edellisvuonna tunsin, että tuuli on kääntymässä, kuten Maija Poppasessa konsanaan. Tuulen suunnan vaihduttua arvelin, että tästä kuluvasta vuodesta tulee ehkä elämäni huikein. Kuvittelin itseni Maija Poppaseksi: ilmestyn pilvistä sateenvarjolla lentäen kädessäni kangaskassi täynnä seikkailuja. Näissä kuvitelmissa lähdin kohti vuotta 2023 ja aikamoinen seikkailu siitä onkin muodostumassa.

Ensimmäinen suuri muutos ja seikkailu tänä vuonna oli se, kun täytin maaliskuussa 40 vuotta. Tulin aikuisen naisen ikään, keski-ikään. Minusta ei tosin tunnu yhtään keski-ikäiseltä tai aikuiselta vaan tuntuu, kuin elämäni olisi vasta alussa.  Olen jälleen nuori, joka etsii itseään ja paikkaansa maailmassa. Edelliset reilu 20 vuotta ikään kuin harjoittelin mitä on olla aikuinen. Kokeilin asioita, jotka eivät olleet itselleni hyväksi ja kokeilin asioita, joista pidin. Tänä vuonna valmistuin musiikin maisteriksi ja seikkailuni opiskelijana päättyivät. Kesäkuun alkupuolella, kun sain gradun palautettua, alkoi suunnattoman suuri itsetutkiskelun vaihe. Taas. Ties monennenko kerran tässä elämässä. Toukokuun loppupuolella ryhdyin toiminimiyrittäjäksi tietämättä siinä vaiheessa vielä yhtään mitä yritän, mitä yritykseni myy tai tekee. Halusin kuitenkin ryhtyä ja päätin ryhtyä siihen epävarmuuden tilassa tulevaisuuden verhot vielä kiinni. Syyskuussa sain opintotoimistosta luvan hakea tutkintotodistusta ja sen saapumista odottelin lokakuun loppuun asti. Koko opintojen päättymisen aika kesäkuun gradun palautuksesta lokakuuhun, ja erityisesti viimeinen kuukausi papereita odotellessa, oli todella väänteinen. Olin taas vaihteeksi suuren, voisi kai sanoa eksistentiaalisen kriisin kourissa. Taas. Kuka minä olen, miksi minä olen täällä, mitä seuraavaksi, mikä on elämäntehtäväni, mikä on elämän tarkoitus? Tällaisia vaatimattomia kysymyksiä mietiskelin ja yritin keksiä miten saisin itselleni toimeentulon tekemällä sellaista mikä saa sieluni ja sydämeni laulamaan. Pari viikkoa tutkintotodistuksen saapumisen jälkeen velloin vielä syvällä etsinnän kuopassa, kunnes sain kuopan reunasta kiinni ja onnistuin kapuamaan taas maan kamaralle. Hiljentyessäni ja sisintäni tutkaillessa sain ohjausta siitä mihin suuntaan nyt kannattaa ottaa seuraavat askeleet.

Tämän vuoden yksi suurimpia saavutuksia on se, että olen päässyt käsiksi omiin tunteisiini, niiden syntymekanismeihin ja moniin pieniin ja isompiin tunnetraumoihin, joita olen nyt onnistunut kohtaamaan uudelleen ja aloittamaan niiden parantamisen. Kärsimättömänä ihmisenä olisin jo valmis menemään eteenpäin, mutta haavojen paraneminen vie yllättävän kauan aikaa. Ja haasteellista haavojen parantamishommasta tekee sen, että kun luulee haavan jo parantuneen, joku triggeri tuo tunnemuistot pintaan ja avaa haavan taas apposen auki. Siinä sitä taas ollaan, jonkun vanhan kipeän asian äärellä tuijottamassa haavasta tihkuvaa nestettä. Tunnetyöskentely on kuitenkin ollut ehdottoman tärkeä ja ainoa keino edetä omalla matkallani.

Menin tunteideni kanssa lukkoon joskus teini-iässä tai ehkä vähän aiemmin. Monet pienet ja isot tunnetraumat ja kokemukset käsissäni taisin todeta, että on parempi laittaa tunteet takapenkille peiton alle ja unohtaa ne sinne. Tai ehkä jopa takakonttiin vararenkaan kanssa maton alle odottamaan rengasrikkoa. Tunteiden hautaaminen ja puhumattomuus yhdessä ovat yksi syy sille miksi aloitin lukioiässä runsaan alkoholin käytön. Silloin en sitä ymmärtänyt vaan vei melkein 20 vuotta ymmärtää tuolloin aloittamani haitallisen toimintamallin juurisyyt. Tukahdetut ja pullotetut tunteet piti jollain tavalla tuntea ja käsitellä, ja alkoholin avulla se oli vähemmän kivuliasta. Tai itseasiassa alkoholia nauttiessa niitä ei edes tarvinnut tuntea tai käsitellä, vaan ne ikään kuin sulivat ja valuivat juoman mukana kurkusta alas. Alas sielun ja mielen kellarin pimeimpiin nurkkiin. Elin itselleni valheellista elämää melkein 20 vuotta, kunnes havahduin ensimmäisen kerran tästä valheiden unesta vuonna 2016. Siitä alkoi aikamoinen matka omien henkisten lukkojen kohtaamisessa ja niiden vapauttamiseksi. Välillä menin vauhdilla monta askelta eteenpäin, välillä törmäsin seinään ja otin monta askelta taaksepäin. Pikkuhiljaa olen uskaltanut kohdata sen ihmisen, joka olin ennen teini-ikää. Herkkä ja syvästi tunteva metsäläinen, keijukainen, haltija, maagikko, tarinankertoja, menninkäinen ja mehiläinen. Satusetä, mielikuvittaja, lohikäärmeiden ja yksisarvisten ystävä, taikuri. Olen päässyt uudelleen kosketukseen siihen lapsen ja nuoren ihmisen mielikuvitukseen ja sisäisen maailman rikkauteen. Olen tutustunut itseeni ja uskaltanut antaa todellisen minäni tulla pienin askelin esiin kaiken maailman roolien ja naamareiden takaa. Rakensin nuorena itselleni muurin, että en tulisi satutetuksi herkkyyteni ja tunteideni takia. Tuo kivimuuri on alkanut antamaan periksi, muuttuu koko ajan joustavammaksi kunnes lopulta murenee kokonaan. Vain kivimuurin rauniot jäävät muistoksi menneen elämäni kivusta. Siihen on vielä toki matkaa, mutta ikuisena etsijänä ja matkantekijänä olen vähintäänkin innoissani matkatessani kohti muurin murtumista. Tälle matkalle olen pakannut reppuuni evästä ja kaikenlaisia välineitä matkantekoa varten: sieltä löytyy ystävällisyyttä, empatiaa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta, rohkeutta, omanarvontuntoa, itsearvostusta, itsetuntemusta, iloa, eloisuutta ja armoa. Ennen kaikkea itsemyötätuntoa ja rakkautta olen pakannut reppuuni niin paljon, että siitä varmasti riittää itselleni koko matkan ajaksi ja jaettavaksi asti muille niitä tarvitseville.

Oman voiman ja rohkeuden löytäminen on ollut tämän vuoden ehkä kuitenkin kaikista merkittävin tapahtuma. Ja omien tunteiden kanssa sinuiksi tuleminen. Tästä syystä taisin saada vision siitä mitä minun on seuraavaksi tehtävä ja toiminimiyrittäjyys oli pantava alulle jo toukokuussa. Silloin en vielä tiennyt mistä aloittaa, mutta nyt tiedän. En tiedä elämästäni saati yrityksestäni vuoden tai viiden vuoden päästä mitään, mutta jos aikoo tavoitella unelmiaan on oltava rohkea ja otettava ensimmäinen askel. Tänä vuonna aloitan itselleni merkittävimmästä asiasta ja muutoksesta: tunteista. TUNTEET! Tunteet ovat niin tärkeä sisäinen ohjausjärjestelmä, että ne ansaitsevat isot kirjaimet ja huutomerkin perään. Tunteet, keho, mieli, tietoisuus ja henkisyys. Näitä asioita tutkailin opinnoissa ja nämä asiat jatkavat olemassaoloaan opintojen jälkeenkin. Oman kasvun ja eheytymisen vuoksi minun on kerrottava ääneen kaikki mitä ajattelen ja mitä olen kokenut tunteista, kehollisuudesta, mielen voimasta ja voimattomuudesta, tietoisuudesta ja henkisyydestä. Tai kaikki mitä tällä hetkellä nousee sisimmästäni. Oman mutkikkaan, kivikkoisen ja mäkisen elämänmatkani vuoksi, tunnen suurta intohimoa auttaa muita ihmisiä kohtaamaan oman elämänsä mutkat, kivikot ja mäet. En näe lopputulosta enkä edes vielä kaikkia mahdollisuuksia toteuttaa intohimoani, mutta tällä hetkellä näen yhden mahdollisuuden ehkäpä tulevaisuuden työni toteuttamiseen. Minusta kun ei koskaan tiedä. Tulisena ja itsepäisenä oinaana kyllästyn asioihin yhtä nopeasti kuin millä intohimolla niitä aina aloitan. Mutta jostain on aina aloitettava. Jollain tavalla on oltava rohkea. Jollain tavalla on kaivettava rohkeus syvältä sisimmästään ja astuttava siihen pukuun. Rohkeutta on ottaa ensimmäinen askel kohti tuntematonta. Epäonnistumista tai onnistumista. Sekin riippuu siitä mistä näkövinkkelistä tapahtumia katsoo ja minkäväristen linssien läpi. Omassa elämässäni olen oppinut, että joka ikinen epäonnistuminen on ollut kaikista suurin opettaja, jonka avulla olen oppinut itsestäni, saanut varmuutta ja voimaa ottaa taas seuraava askel.

Viime vuonna ennustin, että tänä muutosten vuonna 2023 vaihdan kotia jouluun mennessä ja rakastun. No en vaihtanut kotia vaan päinvastoin, vihdoin ja viimein kolmen vuoden jälkeen, kotiuduin. Istutin energeettiset juureni tähän paikkaan. Tai ehkäpä siis vaihdoinkin kotia: jatkuvasta lähtemisen ja liikkumisen energiasta pysyvyyden ja jäämisen energiaan. Ja viimeinen ennustukseni rakastumisesta ei aivan mennyt niin kuin kuvittelin sen menevän. Ei tullut prinssi uljas valkealla ratsulla tai mitään muutakaan ihanaa sadunomaista rakkaustarinaa, vaan rakkaus löytyikin sisältäni. Rakastuin itseeni ja elämään uudelleen. Nöyrin ja kiitollisin mielin sydän täynnä rakkautta ja rohkeutta otan keveitä, leikkisiä askelia kohti seuraavaa vuotta. Vuoden 2024 ennustuksia en ole vielä tutkaillut, olen ollut niin innoissani tästä vuodesta ja tästä hetkestä, että en ole malttanut tulevaisuuden verhoa kauheasti raottaa. Sen kuitenkin tiedän, että ensi vuosi tulee jälleen olemaan jännittävä, tapahtumarikas, täynnä kohtaamisia, rakkautta ja runsautta. Ja jotain sellaista, mitä ei koskaan aiemmin ole ollut tai tapahtunut. Tätä vuotta kuitenkin seikkaillaan vielä reilu kuukausi joulunpunaiset linssit silmillä. Joulusuklaan syönnin aloitin marraskuun alussa ja ensimmäiset joulukoristeet koristavat jo olohuonettani. Laitoin vanhat stereotkin kuntoon ja Jouluradio ilahduttaa aamuisin aamupalaa valmistellessani. Siunattua ja rakkaudellista joulun odotusta. Puhaltakoot muutoksen suopeat tuulet vielä vuoden loppuun saakka. <3